Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa

Me ei oltu valtaosaa sijoittuu Pohjanmaalle Koskenkorvan viinatehtaan nurkille, missä goottirokkarit eivät todellakaan olla valtaosaa. Romaani kuvaa päähenkilön elämää lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi yksittäisten muistikuvien kautta. Välillä leikitään joen rantamilla, välillä ollaan jo ajokortti-iän kynnyksellä, sitten taas vasta menossa yläasteelle. Sitten reilataan Euroopassa, mistä palataan ala-asteelle. Lukija joutuu siis ponnistelemaan pysyäkseen kärryillä, kun muistelijan muistot eivät noudata minkäänlaista aikajärjestystä. Myös yksityiskohtien tulva on välillä hengästyttävä. Yltäkylläinen kuvaus palauttaa mieliin ne vuodet, kun kesäisin saattoi vielä olla tylsää, mutta välillä toivoisi, että tarina etenisi rivakammin johonkin suuntaan.

Tarinahan ei ole mitenkään uusi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa. On poika, joka ei oikein mahdu miljööseen. Hänen äitinsä on viinaan menevä yksinhuoltaja. Poika joutuu pärjäämään paljon yksinänsä. Kavereita ei ole liiaksi asti. Toisilla pojilla on hienommat mopot, erityisesti paikkakuntaa jakavan joen toisella puolella asuvalla hiukan vauraamalla väellä. Toisaalta joen samalla puolella asuvat pitävät yhtä, erityisesti jalkapallossa, mihin ei tarvita kalliita välineitä. Jaakko Ilkasta ollaan ylpeitä, mutta tämä ei ole sitä Pohjanmaata, missä miehet pitäisi sitoa puihin kiinni, etteivät lähde taistelemaan.

Yhteisössä arvostetaan enemmän urheilijoita kuin lukutoukkia. Lopulta lukutoukat kuitenkin kostavat kirjoittamalla kirjoja. Tässä romaanissa päähenkilö kääntää yksinäisyytensä, ulkopuolisuutensa ja alemmuudentunteen voimavarakseen. Goottien kuuluukin olla ulkopuolisia, kävellä käden liikkumattomina omaan maailmaansa vajonneina. Päähenkilölle musiikki on kirjallisuuden lisäksi kaikki kaikessa. Bändi ei saavuta suurempaa menestystä, mutta eipä tarvitse tehdä kompromissejakaan taiteen ja kaupallisuuden välillä.

Tämän kirjan lukemisessa kesti tosi kauan. Kyllä minä siitä tykkäsin, mutta kaipaan sellaisiakin suomalaisia romaaneja, jotka eivät käsittele miespuolisen päähenkilön yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja alemmuudentunnetta. Olkoonkin, että niitä kokeneista pojista tulee isoina kirjailijoita.


Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like 2009)

Loput Raidit

Vaikka en pitänyt Raidin hahmosta sarjan kahden ensimmäisen kirjan perusteella, luin tietysti loputkin. Miksi en olisi lukenut, ovathan Raidit nykyisessä sangen stressaavassa elämäntilanteessani mitä parasta "muuta ajateltavaa". Ne ovat turvallisesti arjesta irrallisia rymistelyitä, joissa ei mässäillä inhottavilla yksityiskohdilla eikä paasata politiikkaa - lukuun ottamatta jo kirjailija Nykäsen muistelmista tutuksi tullutta korruption kritiikkiä. Kun epäiltynä on tarpeeksi iso herra, poliisi kohtaa yllättäviä vaikeuksia rikostutkinnassa.

Aluksi Raidin väkivaltaisuus tuntui siis ainoastaan inhottavalta, mutta sarjan edetessä se sai selityksensä. Kuten sarjan toinen päähenkilö komisario Jansson muotoili, Raid on eräänlainen alamaailman puhtaanapitolaitos, joka raivaa tieltä ne roistot, jotka eivät suostu noudattamaan edes rikollisten omia sääntöjä. Onhan totta, ettei vääryyttä kohdannut rikollinen voi kääntyä viranomaisten puoleen, vaan ongelmat on ratkaistava rikollisten kesken, rikollisin keinoin. Väkivaltamiehillä on paikkansa tässä maailmassa. Raidin uhrit ovat useimmiten toisia rikollisia, eivät koskaan naisia tai lapsia, joten jonkinlaisia vanhanaikaisia herrasmiesperiaatteita miehellä näyttää olevan. Todellisen maailman esikuvat eivät liene yhtä ihanteellisia.

Raid pysyy läpi sarjan salaperäisenä hahmona, joka ei juuri muutu tai kehity. Jos oletetaan, että jokainen romaani kuvaa kirjoittamisajankohtaansa, aikaa ehti kuitenkin kulua 20 vuotta. Itsestään hän ei paljon puhu, mutta tarinan edetessä lukija pystyy poimimaan tiedonmurusen sieltä täältä. Muun muassa Raidin oikea nimi selviää ensimmäisen kerran Lihavassa miehessä. Sieltä täältä selviää, että Raidin vanhemmat olivat keskisuomalaisia pientilallisia, jotka menettivät tilan pankille ja muuttivat Ruotsiin, kun Raid oli 11-vuotias. Pari vuotta myöhemmin vanhemmat kuolivat onnettomuudessa ja teini-ikäinen poika jäi omilleen. Hänelle kävi kuten monille muillekin nuorille siirtolaisille: työt Volvolla ja Maraboulla vaihtuivat rikoksiin. Aluksi Raid syyllistyi omaisuusrikoksiin ja istui vankilassakin. Sittemmin hän hankki pelottavan maineen tappajana, mutta ei enää jäänyt kiinni tekosistaan. Nuoren miehen esikuva oli rikoksiin syyllistynyt eno, jonka viimeisiä seikkailuja kuvataan romaanissa Raid ja mustempi lammas ja jonka Raidille testamenttaamat kesämökki ja vanha Mercedes esiintyvät parissa muussakin myöhemmässä kirjassa. Raid on uskottava maalaistaustaisena jäyhänä miehenä, jolla on kuitenkin kyky tulla toimeen mitä erilaisempien ihmisten kanssa.

Mielestäni Harri Nykänen on kehittynyt kirjailijana koko uransa ajan. Myös Raidit pääsevät uudelle tasolle tämän vuosituhannen puolella. Oikeastaan kaksi viimeisintä romaania, Jarkko Sipilän kanssa kirjoitettu Paha paha tyttö ja Lappiin sijoittuva Susiraja, ovat koko sarjan parhaat kirjat. Raidin maine kasvaa aina vain. Vaikka hän tuntuu itsekin pitävän ammattiaan välttämättömyytenä, hänen on aina vain vaikeampi päästä yli murhistaan. Välillä hän kärsii yksinäisyydestä, johon tappajan työ väistämättä johtaa. Toisaalta Raidin hahmo muuttuu aina vain sarjakuvamaisemmaksi. Hän on voittamaton yksinäinen ratsastaja ja supersankari, joka selviää mistä vain uskollisten ystäviensä Sundmanin ja Ukin avustamana. Muille rikollisille tuppaa näissä kirjoissa käymään lopulta huonosti, mutta Raid vain porskuttaa. Tapahtumat loitontuvat sinkoineen ja alasammuttuine helikoptereineen pikkurikollisten arjesta, mutta samalla kirjailija tuntuu löytäneen tarinankerronnan ilon, johon ylimääräinen dramatiikka sopii oikein hyvin.

Vaikka muuten pidänkin Susirajasta, entisenä rovaniemeläisenä en kuitenkaan tunnista sellaista Rovaniemeä, jota romaanissa kuvataan. Jotkut muutkin helsinkiläiset romaanikirjailijat ovat erehtyneet pitämään Rovaniemeä takapajuisena pikkukaupunkina. Se on kuitenkin vireä yliopistokaupunki ja maakuntakeskus, jonka keskustassa ei ole erityisen todennäköistä törmätä tuttuihin.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat rymistelyä, jollainen ei juuri herätä mitään pohdintoja lukijassa. Mustempi lammas on jo erilainen kirja. Siinä Raidin rikollinen eno Nygren palkkaa sisarenpoikansa apumieheksi viimeiselle matkalleen halki Suomen. Tavoitteena on tehdä tilit selviksi sekä vihollisten että harvojen ystävien kanssa. Autossa puhutaan elämästä ja kuolemasta suorastaan hämmentävän sentimentaalisella tavalla. Nygrenin tarina loppuu Lappiin, missä mökki ja mersu siirtyvät Raidin omistukseen.

Raid ja pelkääjät sijoittuu Katajanokan vankilaan, mihin Raid on tullut kärsimään sakon muuntorangaistusta. Todellista syytä vankilavisiittiin ihmettelevät niin vankilan johto, poliisi kuin vankitoveritkin. Poikkeuksellisesta tapahtumapaikasta huolimatta kirja muistuttaa klassista salonkidekkaria. Tiedetään, että jotain rikollista on tekeillä, mutta sen enempää rikoksesta, uhrista kuin tekijästäkään ei ole kuin pahoja aavistuksia. On kuitenkin selvää, että sekä uhri että syyllinen löytyisivät suljetussa tilassa elävästä pienestä joukosta, joista jokaiseen lukija pääsee myös tutustumaan henkilökohtaisemmin. Osa henkilöistä on tuttuja Nykäsen romaaneista Raideja edeltävältä ajalta.

Raid ja legioonalainen puolestaan sotkeutuu niin monenlaisiin juonenkäänteisiin, että ainakin minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä. Asiaan saattoi toki vaikuttaa sekin, että olin ennen kirjan lukemista paiskonut töitä suunnilleen yötä päivää eivätkä hoksottimet olleet parhaimmillaan. Seuraavassa romaanissa Raid ja poika Raid yrittää viettää rauhaisaa lomaa mökillään, mutta päätyy huumepomoksi pyrkivän nuoren pojan suojelijaksi. Minulle ei oikein selvinnyt, motivoiko häntä muukin syy kuin myötätunto. Onko Raidilla pehmeämpikin puoli? Raid ja tappajat sitoo yhteen kahdessa edellisessä romaanissa kesken jääneet juonenpäät. Vihollisia on liikkeellä monesta ilmansuunnasta, mutta lopulta paha saa palkkansa tai jotain. Kolmikko on sujuva juonellinen kokonaisuus, rikosviihdettä parhaimmillaan.

Sitten ovatkin jäljellä enää Paha paha tyttö ja Susiraja. Näissäkin romaaneissa Raidia motivoi vastuuntunto ja jonkinlainen ihmisystävällisyys. Vanhat kaverit jälkikasvuineen ovat pulassa, ja Raidin on täytettävä velvollisuutensa. Susirajasta on kulunut jo monta vuotta. Pääsikö Raid eläkkeelle vai vieläkö on odotettavissa lisää seikkailuja?

Pitäisikö seuraavaksi lukea Nykäsen Arielit?

Raid-sarja kokonaisuudessaan:

Raid (WSOY, 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY, 1994)
Raid ja lihava mies (WSOY, 1997)
Raid ja mustempi lammas (WSOY, 2000)
Raid ja pelkääjät (WSOY, 2001)
Raid ja legioonalainen (WSOY, 2002)
Raid ja poika (WSOY, 2003)
Raid ja tappajat (WSOY, 2006)
Paha paha tyttö (Crime Time, 2010)
Susiraja (Crime Time, 2012)

Pamela Mandart: Vaarallinen elämä

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ennen Vaarallisen elämän lukemista ollut kuullutkaan Pamela Mandartista, vaan nappasin kirjan mukaan kirjaston uutuushyllystä lähinnä kannen perusteella. No, enpä ole koskaan elokuva-alaa järin tiiviisti seurannutkaan. Joka tapauksessa lukeminen lisää tietoa, ja kirjan kirjoittaja paljastui monipuoliseksi kulttuurialan ammattilaiseksi, joka on työskennellyt näyttelijänä, kirjailijana ja tuottajana.

Ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Mandartinkin elämään on mahtunut sekä onnenaiheita että suruja. Hän kasvoi kahden kielen ja kulttuurin välissä suomalaisen äidin ja tanskalaisen isän perheessä. Varhaiset vuotensa hän vietti isän kotimaassa Tanskassa. Kun hän oli 8-vuotias, äiti kuitenkin kyllästyi isän syrjähyppyihin ja muutti tyttärineen Suomeen. Yhteys isään lähes katkesi, ja tytöt joutuivat sopeutumaan outoon maahan, jonka kieltä he eivät olleet koskaan oppineet. Mandart kuvaa taidokkaasti vieraassa kielessä elämistä ja sitä, kuinka puutteet kielitaidossa kaventavat ajattelua ja kaikkea olemista. Vieraskielinen on aina vähän ulkopuolinen, vaikka kielitaito olisi hyväkin. Itsekin ulkomailla eläneenä tunnistan kokemuksen. Kaikesta huolimatta Pamela Mandart kirjoitti koko tuotantonsa suomen kielellä.

Mandartin lapsuuden onnelliset hetket ajoittuvat varhaiseen lapsuuteen Tanskassa ja kesälomiin maaseudulla. Arjessa hän joutui tasapainottelemaan epävakaiden ja viinaan menevien vanhempien - erityisesti äidin - oikkujen ja kohtuuttomilta tuntuneiden vaatimusten keskellä. Mikään ei ikinä kelvannut. Surullistä kyllä Mandart joutui etsimään ymmärrystä jopa ennustajan vastaanotolta.

Mandart löysi kuitenkin hyvin nuorena kutsumuksensa. Koulu jäi kesken, samoin lupaava ura mainostoimistossa. Nuori nainen tahtoi taiteilijaksi, vaikka oli tiedossa, ettei alalla koskaan rikastu. Kun lahjoja oli moneen, oli tehtävä valintoja. Ensimmäinen intohimo oli teatteri, jonka parissa Pamela löysi myös pitkäaikaisen kumppaninsa, ohjaaja Pekka Mandartin. Pekka Mandart esiintyy tekstissä välillä Pekkana, välillä puolisona, välillä ohjaaja Pekka Mandartina. Aivan kuin kirjailija välillä tahtoisi häivyttää näkyvistä parisuhteen, välillä taas ammatillisen yhteistyön.

Teatteriuran jälkeen Pamela Mandart debytoi menestyksellisesti novellikirjailijana. Kenties tärkein panos suomalaisessa kulttuurielämässä oli silti työskentely elokuvien tuottajana. Kirjasta käy ilmi, että lahjakkuuden lisäksi taiteilijana menestyminen vaatii hirveän määrän ankaraa työtä. Mutta onpa kirjan lopussa oleva ansioluettelokin ihan komeaa luettavaa.

Mahtaako syy olla lapsuudessa, mutta kirjaa lukiessa syntyy vähän väliä vaikutelma, että kirjailija pyrkii hakemaan hyväksyntää myös lukijalta. Onnistuneista tuotannoista huolimatta Mandartin elämä näyttäytyy myös sarjana kaltoinkohtelua ja ymmärtämättömyyttä. Teatterikoulun pääsykokeissa häntä ei ymmärretty oikein, vanhoilliset kriitikot eivät suostuneet nostamaan häntä maamme kirjallisuuden eturiviin. Ylellä ei ymmärretty hänen elokuviensa ideoiden loistokkuutta, ja lopulta hänet tuomittiin täysin viattomana vankilaan petoksesta ja velallisen epärehellisyydestä. Toisaalta Mandart kritisoi kovin sanoin sekä Ylen kaltaisia instituutioita että yksittäisiä henkilöitä nimeltä mainiten. Sapiskaa saavat myös poliitikot, jotka eivät ymmärrä vaatia tarpeeksi resursseja kulttuurialalle.

En väitä, etteikö syytöksissä voisi olla perää. Epäilemättä Ylessä on päättävissä asemissa henkilöitä, jotka eivät arvosta tarpeeksi pieniä tuotantoyhtiöitä. Toisaalta Mandart luettelee pienten yhtiöiden tuottamina Ylen menestysohjelmina muun muassa Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa, jotka on oikeasti esitetty kaupallisilla kanavilla. Meniköhän kritiikki muissakaan asioissa aivan oikeaan osoitteeseen? Aivan varmasti myös pienyrittäjän oikeusturva on liian heikko, kuten Mandart väittää, ja talousrikossyytteeseen voi joutua ilman pahaa tarkoitusta. Kirjaa lukiessa tuntui silti usemman kerran, että toinenkin näkemys olisi ollut mukava kuulla vastapainoksi. Talousriksesta tuomittu voi olla harhaan johdettu tai tietämätön, mutta tuskin kuitenkaan fasismin uhri tai mielipidevanki, jollaisia rinnastuksia Mandart tekee.

Vankilaan joutuminen on yksilölle karu kokemus, mutta lukijana ahmin uteliaana vankilaelämän kuvauksia. Sekin on sellainen maailma, johon useimmat tutustuvat korkeintaan fiktiossa. Samoin elokuvien tekeminen on mielikuvitusta kiehtova, mutta ainakin minulle todella vieras maailma. Vaikka Vaarallinen elämä jätti paikoin hämmentyneen olon, olen kiitollinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Niin paljon se avasi uusia maailmoja uteliaalle lukijalle.


Pamela Mandart: Vaarallinen elämä (Nemo, 2016)

Jan Guillou: Sokea piste

Suuri vuosisata -sarjan neljäs osa Sokea piste lojui yöpöydälläni kuukausitolkulla. Olin vastenhankainen tarttumaan siihen, koska aihe, toinen maailmansota, tuntui etukäteen ahdistavalta. Sodanuhkaa ja ihmisoikeuksien kyseenalaistamista tuntuu olevan ilmassa aivan liikaa muutenkin. Erinomaisen aloitusosan jälkeen seuranneet Keikari ja Punaisen ja mustan välissä eivät päässeet edeltäjänsä tasolle eivätkä luvanneet hyvää sarjan jatko-osille. Toisaalta tunsin kirjan lukemisen pakottavaksi moraaliseksi velvollisuudeksi. Onhan sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta kertova kirjoitus ylivoimaisesti tämän blogin luetuin teksti.

Olin turhaan huolissani. Jan Guilloun kertojantaidot pääsevät oikeuksiinsa Sokeassa pisteessä, joka on mielestäni sarjan toistaiseksi paras osa. Lyhyesti sanottuna se on upea romaani, jonka ahmaisee hetkessä.

Aiemmissa osissa näkökulma pomppi sinne tänne. Sokean pisteen päähenkilö on yksin Lauritz, joka on muuttunut Sillanrakentajien tarunhohtoisesta sankari-insinööristä lihaa ja verta olevaksi täyteläiseksi romaanihahmoksi. Muutkin perheen jäsenet ovat kokeneet kovia, mutta Lauritzin tragedia liikuttaa erityisesti, koska hän pyrkii aina hyvään mutta kohtaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja. Maailmansodan aikana hän ei pidä Hitleristä, mutta toivoo Saksan voittoa. Toisaalta hän tahtoisi, että Saksan miehittämä syntymämaa Norja vapautuisi pian. Yksi hänen lapsistaan on SS-joukoissa, toinen taas Norjan vastarintaliikkeessä. Perheessä on monenlaisia käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa velvollisuutensa täyttäminen. Myös henkilökohtaiset kiusaukset uhkaavat Jumalaan uskovan perheenisän mielenrauhaa.

Saksalaismielisen ruotsalaisen yläluokan kuvaus on todella kiinnostavaa, samoin romaanin välittämä ajankuva sodan aikaisesta Ruotsista. Suomen tilanteen tunnemme liiankin hyvin, mutta harvoin kirjoitetaan, mitä länsinaapurissa tuolloin tapahtui. Guillou tuntuu kuitenkin jopa viisastelevan, kun hän asettaa vastakkain romaanihenkilöiden ja jälkiviisaan lukijan tietämyksen. Tietenkään Dresdeniä ei pommiteta, eihän? Mikä sitten on sokea piste - tai mitä ei haluta nähdä? Esimerkiksi natsihallinnon hirmuteot - tietenkin.

Viimeisillä lehdillä tarina jää varsin jännittävään kohtaan, joten lisää kansainvälisen insinööriperheen vauhdikkaita käänteitä lienee odotettavissa.


Jan Guillou: Sokea piste (Like 2015)
Alkuteos Att inte vilja se (2014), suom. Taina Rönkkö