Pamela Druckerman - Kuinka kasvattaa bébé

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé - vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing up bébé)
Siltala 2013

Sanotaan, että lastenkasvatuksesta tietävät parhaiten ne, joilla ei ole lapsia. Sama pätee varmaankin lapsettomiin kirjabloggaajiin, jotka kirjoittavat lastenkasvatusoppaista. Mutta kuten toimittaja Anu Silfverberg jo todisti mainiossa Äitikortti-pamfletissaan, äitiys ja lastenkasvatus on poliittista ja siksi koskettaa jokaista meistä.

Pamela Druckerman on yhdysvaltalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin. Parin kolme lasta syntyivät ja kasvoivat siellä. Esikoisensa vauva-aikana toimittaja sai tilaisuuden vertailla yhdysvaltalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta ja huomasi siinä merkittäviä eroja - yleensä ranskalaisen tavan eduksi. Siinä missä amerikkalaiset lapset ovat hemmoteltuja pikkuhirviöitä, ranskalaiset pienokaiset nukkuvat yönsä pienestä pitäen, käyttäytyvät kohteliaasti aikuisia kohtaan ja syövät sivistyneesti pöydässä istuen kaiken, mitä heille tarjotaan.

Druckermanin kuvaama ranskalaisen lastenkasvatus eroaa ilmeisesti Suomessakin vallalla olevasta, kehityspsykologien markkinoimasta lastenkasvatuksesta. Siinä missä psykologit neuvovat vastaamaan välittömästi pikkulapsen pienimpiinkin toiveisiin, ranskalaiset opettavat lapset heti vauvasta asti hillitsemään itsensä. Vanhempien ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan, koska pieninkin lipsahdus oikeaoppisuudesta saattaisi traumatisoida lapsen loppuelämäksi, mutta sen sijaan tervehtimisen tai ruokatapojen kaltaisista asioista ei tingitä.

En osaa ottaa kantaa kehityspsykologian väitteiden paikkansapitävyyteen. Ne ovat kyllä aika pelottavia. Sen sijaan minua viehättää Druckermanin esittämä ajatus siitä, että ranskalaiset lapset opetetaan pienestä pitäen yhteisön jäseniksi. Heidän tulee aina ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja muiden ympärillä toimivien ihmisten tunteet.

Myös valistuksen perintö näkyy lasten kasvatuksessa: Kansalaisuus on jotain, mikä täytyy opettaa ihmiselle. Toisaalta vauvaa voidaan kohdella heti syntymästä asti järkevänä olentona, joka ymmärtää perusteluja. Kaikkea lapsen sanomaa tai tekemää ei tarvitse ylistää kritiikittä, vaan myös lapselta voidaan vaatia hyviä argumentteja. Keskustelemaan ei opi kuin harjoittelemalla. Muu johtaa muun muassa sellaiseen pötyyn, että kaikki mielipiteet olisivat muka yhtä hyviä. Tämä on jotain sellaista, mikä kuulostaa kovin tutulta. Lapsuuden perheessäni keskusteltiin lastenkin kanssa aivan oikeista asioista, eikä mitään hölynpölyä suvaittu. Luultavasti omia lapsianikin odottaa sama "kohtalo", jos sellaisia ylipäätään joskus minulle siunautuu.

Kirja on toki suunnattu kritiikiksi yhdysvaltalaista lastenkasvatustapaa kohtaan, joten se ei aivan osu suomalaiseen maalitauluun. Kaikki ei ole kulttuuria, vaan myös yhteiskunnallisilla eroilla on oma osansa. Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa esimerkiksi uran ja äitiyden yhdistämisen. Yhdysvaltalainen ja ranskalainen kulttuuri vaikuttavat myös kumman yhtenäisiltä, vaikka kirjoittaja myöntää, että hänen havaintonsa koskevat kummassakin maassa ainoastaan kaupunkilaista koulutettua yläluokkaa. Toki kulttuurien sisäistä yhtenäisyyttä on liioiteltava, jotta niiden keskinäiset erot saataisiin näkyviin.

Mielestäni kirja on tervetullut puheenvuoro kovasti ajankohtaiseen äitiyskeskusteluun. Se osoittaa, että asiat voi tehdä oikein monella tavalla.

Koska en ole äiti vaan ainoastaan nainen, melkeinpä päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää kauhistus ranskalaisen naisen kohtalosta. Olisipa hirveää, jos pitäisi koko ajan stressata noin paljon ulkonäöstä ja hoikkuudesta! Onpa vallan mukavaa olla suomalainen maatiainen ja viilettää pitkin kaupunkia ilman meikkiä.