Siinä missä aikakauteen sijoittuvat dekkarit pohtivat yhteiskunnan pimeää puolta, kuten rikoksia ja väkivaltaa, yhteiskunnan epävakautta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, tässä kirjassa esitellään arkielämän eri puolia lähinnä hyväosaisen kansanosan näkökulmasta. Suurin huomio kiinnittyy aikakauden moniin muutoksiin. 20-luvulla nuoriso ihastui jazzmusiikkiin ja uusiin muotitansseihin. Autot yleistyivät katukuvassa, ja matkustavaiset saattoivat myös lentää pääkaupungista ulkomaille. Urheilu nousi kaikkien kansankerrosten suosioon, ja ihanne terveestä ja kurinalaisesta vartalosta alkoi yleistyä. Ulkomaailma tunkeutui väkisin Helsinkiin, vaikka uutuuksia myös vastustettiin raivokkaasti. Yhteiskunta puuttui niin pieniin yksityiskohtiin, että nykyiset väitteet sääntö-Suomesta alkavat tuntua naurettavilta. Tiesittekö, että 20-luvulla makkaroiden yömyynnistä väännettiin jatkuvasti kättä ja niiden lisukkeena sai myydä ainoastaan sinappia, etikkaa ja sämpylöitä?
Pääkaupungin yöelämä oli vilkasta, vaikka alkoholi oli periaatteessa kiellettyä lääkinnällisiä tarkoituksia lukuun ottamatta. Kieltolakia ja sen kiertämistä käsitelläänkin kirjassa peräti kahden luvun verran. Lakihan ei juuri janoisia haitannut, vaan alkoholia myytiin pimeästi ravintoloissa ja satamissa, ja etenkin varakkaampi väki sai sitä myös apteekeista. Alkoholikysymys jakoi kansaa. Kieltolailla oli varsinkin alkuun kannattajansa varsinkin työväenliikkeessä ja papistossa, kun taas ruotsinkielisten enemmistö ja liikemiehet vastustivat sitä. Lopulta kieltolaki tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta sen ajalta jäi loputtomasti kansanperinnettä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että taskumatti on nimetty raittiusliikkeen johtajan ja kieltolain isän Matti Helenius-Seppälän mukaan.
Vaikka kirjan perusteella 1920-luku näyttäytyy lähinnä päivänpaisteena ja yöllisinä juhlina, siinä käsitellään myös aikakauden ristiriitaista luonnetta. Kieltolaki oli vain yksi kansaa jakava kysymys. Sisällissodan muistot olivat vielä lähellä ja luokkarajat jyrkkiä. Nuori kansakunta määritteli identiteettiä suhteessa menneisyyteensä, mikä johti muun muassa venäläisvastaisuuteen ja pyrkimyksiin hävittää autonomian ajan merkit pääkaupungista. Myös ruotsin kielen asemaa kyseenalaistettiin, vaikka tuolloin ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista oli paljon suurempi kuin nykyään. Kieli- ja identiteettiriidat näkyivät muun muassa kadunnimien uudistusvimmassa. Venäläiset, ruotsalaiset ja liian kansainväliset nimet haluttiin pois ja suomalaiskansallisia tilalle. Vaikka 1920-luvun kulttuurielämää leimasivat kansainväliset vaikutteet ja älyköt kannattivat pasifismia ja Euroopan yhdysvaltoja, myös äärimmäinen nationalismi ja seuraavan vuosikymmenen totalitaristiset liikkeet nostivat jo päätään. Teknologia kehittyi huimaavaa vauhtia, mutta myös spengleriläiset ajatukset länsimaisen sivistyksen rappiosta olivat suosittuja. Kuten kaikkina aikoina, vanhemmat ikäluokat paheksuivat nuorisoa ja sen hullutuksia.
Suruton kaupunki on tämänvuotisen tietokirjasadon helmiä. Se on sujuvasti kirjoitettu, ja kirjoittaja on löytänyt arkistoista ja kirjastoista toinen toistaan osuvampia sitaatteja ja kuvia, jotka elävöittävät tekstiä entisestään. Työväenkulttuuri jää kirjassa ehkä pienempään rooliin kuin se ansaitsisi. Samoin etnisisiä vähemmistöjä ei juuri mainita lukuun ottamatta nousevan kansallistunteen puristuksiin jääneitä juutalaisia kauppiaita. Kuitenkin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa modernin kaupunkimaisen elämäntavan syntyajoilta.
Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki. (WSOY 2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!