Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie

Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)