Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin on lastenpsykologi, nimestään huolimatta nainen. Hänellä itselläänkin on ollut vaikea menneisyys. Vanhemmat ovat eronneet, veli on kuollut huumeisiin ja isäpuoli onnettomuudessa - tai tappanut itsensä. Robin syyttää tapahtuneesta salaperäistä naapuria, joka on kadonnut ulkomaille talousrikosepäilyjen vuoksi. Yhteydenpito äitiin on jäänyt vähäiseksi. Nyt hän kuitenkin päättää vierailla vuosien jälkeen äitinsä luona Helsingin ja Sipoon rajalla sijaitsevalla kalliilla asuinalueella. Käy ilmi, että muut alueen asukkaat karttavat hänen äitiään. Paikassa on muutenkin jotain outoa. Lapset leikkivät kummallisia leikkejä. Ihmiset vaikuttavat pelkäävän jotakin. Lähistöllä on pahaenteinen suo, ja mereltä nousee läpitunkematonta sumua.

Kirjassa on paljon perinteisen kauhukirjallisuuden elementtejä sumuineen ja muine vihamielisine luonnonilmiöineen. Pahuus on tarinassa kuitenkin inhimillistä, ei yliluonnollista. Jo alussa käy ilmi, että lasten kaltoinkohtelun seurauksia työssään kohdannut Robin suhtautuu varsin kyynisesti ihmisluontoon. Ainakin osa ihmisistä on perimmäiseltä olemukseltaan pahoja, ja siitä ei pitäisi syyttää yhteiskuntaa tai jotain muuta ulkopuolista tahoa. Mutta ovatko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Mikä motivoi ihmisiä tekemään pahoja asioita? Mikä lopulta on ihmisyyden arvo?

Robin löytää äitinsä kotoa uhkauksia. Tapahtuu muutenkin kummallisia asioita. Välillä hän epäilee veljensä kummittelevan. Välillä muut menneisyyden ihmiset tuntuvat vainoavan perhettä. Alueella asuvat pienten lasten vanhemmat pyytävät Robinia jututtamaan oireilevia lapsiaan, jotka kertovatkin psykologille huolestuttavia asioita pelottavista leikeistä, joita heidän on pakko leikkiä. Robin alkaa epäillä, että pelottavilla tapahtumilla on yhteys hänen perheensä tragediaan. Hän alkaa tutkia tapahtumia tutun poliisin avulla, välillä oman henkensä kaupalla. Hän samaistaa itsensä Veljeni Leijonamielen Korppuun, jonka isoveli on myös mennyt edeltä ja velvoittanut nuoremman sisaruksen toimimaan urheasti tämänpuoleisessa.

Robin kohtaa seudulla myös entisen poikaystävänsä Johanneksen, josta yhteisön muut jäsenet eivät oikein pidä. Tämä kun ei ole yhtä hienoa väkeä kuin he itse ovat olevinaan. Eristäytyneessä yhteisössä kaikki tuntuu toimivan vähän eri säännöillä kuin muualla maailmassa, etenkin kun osa sen jäsenistä katsoo menestyksen tekevän heistä arvokkaampia ihmisiä kuin muista. Eristyksissä muusta maailmasta myös paha pystyy versomaan.

Yritän olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Siksi siitä on vaikea kirjoittaa kovinkaan paljon. En ole aivan varma, pidinkö kirjasta. Tuntuu epäreilulta, että kirjailija panee Robinin löytämään vastauksia kysymyksiinsä mutta paljastaa ne lukijalle vasta paljon myöhemmin. Myös totuus menneisyydestä paljastuu vasta aivan kirjan lopussa. Loppuratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikkei sitä ehkä ole järin realistiseksi koskaan tarkoitettukaan.

Minulle tuli koko ajan kirjan nimestä mieleen Lapin äidin kehtolaulu, ja mietinkin, mitä tekemistä sillä on juonen kannalta. Oliko Robinin oleskelu Rovaniemellä sittenkin vähintäänkin suomentajan mielestä merkityksellisempää kuin näyttäisi? No, olin väärässä. Ilmeisesti on olemassa toinenkin tuutulaulu, johon on suomennoksessa päätynyt sama pätkä. Vähän irralliseksi suomenkielisen käännöksen nimi kuitenkin jää. Olisiko alkuperäinen Hush Baby toiminut jopa paremmin?

Kirjaa on saanut vähintäänkin varovaisen kiittäviä arvioita blogeissa: Kirsin kirjanurkka (joka esitteli kirjan minulle), Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Eniten minua kiinnostaa tie.


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015)
Alkuteos: Hush Baby, suom. Tuula Kojo

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

1700-luvulla tiedemiehet keskustelivat, onko eläinlajin sukupuutto ylipäätään mahdollinen. Eihän luonto voi harrastaa sellaista tuhlausta! Keskustelu sai alkunsa, kun löydettiin luita, jotka olivat peräisin nykymaailmassa tuntemattomista eläimistä. Mitä ne olivat ja miksei niitä ollut enää? Kukaan aikalaisista ei kuitenkaan ollut vielä koskaan nähnyt yhdenkään lajin häviävän. Seuraavalla vuosisadalla puolestaan oli jo selvää, että ihminen pystyy hävittämään lajeja ikuisiksi ajoiksi. Kuuluisimpia esimerkkejä oli pingviiniltä näyttävä, lentokyvytön siivetönruokki, jonka suunnattomat pesimäpopulaatiot hävitettiin pohjoisilla merialueilla merenkulkijoiden ruoaksi ja polttoaineeksi vain muutaman vuosikymmenen kuluessa. Sukupuutoista oli tullut arkista todellisuutta.

Meidän aikanamme valtava osa lajeista on jo kadonnut tai ainakin vaarassa kadota. Syyllisen jokainen näkee katsoessaan peiliin. Tuhoa voi verrata vain niihin viiteen aikaisempaan sukupuuttoaaltoon, joiden aikana suurin osa maapallon lajeista kuoli valtavien asteroiditörmäysten, suurimittaisen tulivuoritoiminnan tai muiden sellaisten syiden vuoksi. Tulee surku monia viehättäviä lajeja, mutta samalla herää myös kysymys, miten meidän itsemme käy.

Pulitzerillakin palkittu tietokirja Kuudes sukupuutto kuvaa yhdysvaltalaisen toimittajan Elizabeth Kolbertin matkoja ympäri maailmaa entisten ja nykyisten sukupuuttojen jäljillä. Kirjassa on tuhdisti tietoa, mutta henkilökohtainen näkökulma tekee siitä yllättävänkin kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Ironista kyllä matkustelu mainitaan myös yhdeksi syyksi lajien ahdinkoon. Matkustavaisten mukana kulkee taudinaiheuttajia ja vieraslajeja, jotka ovat koituneet muun muassa useiden sammakkolajien kohtaloksi. Muita ihmisen aiheuttamia uhkia luonnon monimuotoisuudelle ovat muun muassa ilmastonmuutos, merten happamoituminen ja elinympäristöjen pirstoutuminen. Pahin on silti kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutus ja muutoksen nopeus, jotka tekevät lajien sopetumisesta uusiin olosuhteisiin äärimmäisen vaikeaa. Riittääkö niissä enää geneettistä potentiaalia vai onko tulevaisuus jättiläisrottien?

Vaikka ihmisen aiheuttamat sukupuutot yleistyvät tavattomasti yhteiskuntien modernisaation myötä 1800-luvulla, kirjassa pohdiskellaan paljon, missä määrin ihminen on koskaan pystynyt elämään sopusoinnussa luonnon kanssa vai onko sen tavaton sopeutumiskyky aiheuttanut ongelmia aina. Onhan nykyihminen vieraslaji kaikkialla muualla kuin lajin syntysijoilla Itä-Afrikassa. Niin kutsutun megafaunan katoamiseen metsästäjäkansat vaikuttivat osaltaan jo pian viimeisimmän jääkauden päättymisen jälkeen, ja hätkähdyttävintä on arvuutella nykyihmisen osuutta muiden ihmislajien kuten neandertalinihmisen sukupuuttoon lajien eläessä vielä rinnakkain.

Olen ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa synkähköjen tulevaisuudenvisioiden parissa, koska nykyisen sukupuuttoaallon suuret linjat tuntuivat jo kovin tutuilta. Joihinkin menneisyyden aiheisiin olisin tahtonut lisätä, että luultavasti perimmäinen syy tapahtumiin on ollut ihmisen ja luonnollisen ympäristönmuutoksen yhteisvaikutus. Neandertalilaisistakin on parin viimeisen vuoden aikana tullut niin paljon uutta tietoa, että osa Kolbertin pohdinnoista vaikuttaa jo hiukan vanhentuneilta. Melkeinpä mielenkiintoisimmalta osalta kirjassa tuntuukin tieteenhistoriallinen osuus, jossa kerrotaan, kuinka varhaiset tutkijat pääsivät aikaisempien sukupuuttoaaltojen jäljille ja millaisiin päätelmiin ne heidät veivät.

Kirjan lopussa Kolbert pohtii tietenkin, kuinka sukupuuttoja voitaisiin tulevaisuudessa vähentää. Sukupuuttoaaltoa vaivaa kuitenkin sama pulma kuin ilmastonmuutosta: ongelmien mittakaavaa on vaikea edes yrittää ymmärtää, saati että niihin löytyisi edes suurin piirtein mahdollisia ratkaisuja.

Kirjan suomenkielinen käännös on loistava. Täytyy ihailla suomentaja Pirkko Vesterisen osaamista. Teoksessa mainitaan hengästyttävä määrä lajeja, joille on löytynyt myös suomenkielinen nimi. Tämän on täytynyt vaatia suunnatonta vaivannäköä.

Kirjaa on näköjään luettu blogeissa melko paljon: Eniten minua kiinnostaa tie, Kaiken voi lukea, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa.


Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (Atena 2016)
Alkuteos: Sixth Extinction. An Unnatural History (2014), suom. Pirkko Vesterinen

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Kiotolainen geisha
Kuva: Todd Laracuenta / Wikimedia Commons

Chiyo-tyttö syntyy pienessä merenrantakaupungissa jo tuolloin iäkkään kalastajan nuorimmaksi lapseksi. Kalliolla vinossa kököttävästä mökistä on pitkä matka Kiotoon ja vielä pitempi New Yorkiin, mutta sinne Chiyo päätyy. Tosin silloin hänen nimensä on Sayuri ja hänet tunnetaan yhtenä Kioton menestyneimmistä geishoista.

Romaanin kehystarinassa iäkäs Sayuri kertoo elämäntarinaansa New Yorkissa hollantilaiselle professorille, joka kirjoittaa sen muistiin. Näkökulma on japanilaisen naisen, mutta tarina on jo lähtökohtaisesti suunnattu länsimaiselle yleisölle, jolle kulttuurista kontekstia täytyy toki selittää eri tavalla kuin natiiville. Romaani kertoo myös menneestä maailmasta, sillä sen kirjoittamishetkellä 1990-luvulla geishojen ammattikunta näytti olevan katoamassa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin toisen maailmansodan molemmin puolin, päähenkilön nuoruuteen.

Geishat ovat naisia, jotka saavat elantonsa miesten viihdyttämisestä. Länsimaissa heitä pidetään usein prostituoituina. Vaikka geishoilla oli myös seksipalveluista maksavia asiakkaita, he olivat ennen kaikkea taiteiljoita, jotka osasivat laulaa, tanssia, soittaa perinnesoittimia ja keskustella nokkelasti ja henkevästi. Ennen geishoiksi valmistumista nuoret tytöt kävivät läpi monivuotisen raskaan koulutuksen. Suosituimmat geishat saattoivat tienata hyvin ja saavuttaa arvostetun aseman. Tuohon aikaan Japanissa ei yleensä menty naimisiin rakkaudesta vaan suvun jatkamiseksi, joten miehet etsivät rakkautta ja kumppanuutta kodin ulkopuolelta.

Romaani Geishan muistelmat tähyää eksoottisten kulissien taakse. Kuten nuoren Chiyon "vanhempi sisar" ja opettaja toteaa, tyttö ei ryhdy geishaksi tullakseen onnelliseksi vaan siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Chiyon kohtalo on varsin tavallinen. Iäkkäät ja sairaat vanhemmat käytännössä pakotetaan myymään tyttärensä orjiksi. Viehättävän ulkomuotonsa vuoksi Chiyo päätyy geishataloon piiaksi. Jos hän onnistuisi, hänestä voisi tulla itsekin geisha, mutta pikkutytön on maksettava ylöspito, koulutus ja ammatti omalla työllään. Se tarkoittaa kohtuuttomia työpäiviä ja alistumista geishatalon naisten julmuudelle ja mielivallalle. Vanhemmat naiset ovat aikanaan kokeneet samat eivätkä epäröi siirtää epäoikeudenmukaista kohtelua seuraavalle sukupolvelle. Monta kertaa Chiyon tie näyttää kääntyvän pystyyn naisten ilkeyden vuoksi. Oikeastaan naisten ilkeys ja keskinäinen kilpailu on kuitenkin syy myös siihen, että hän saa lopulta käydä koulunsa loppuun ja näyttää kykynsä geishakokelaana. Olosuhteiden pakon lisäksi salainen ihastus paikallisen suuryhtiön johtajaan auttaa nuorta naista jaksamaan arjessa.

Naisiin verrattuna miehet näyttäytyvät tarinassa suorastaan jaloina ja miellyttävinä. Silti nuori tyttö on heidänkin mielivaltansa armoilla. Jos luonne ja ulkonäkö miellyttävät, miehistä voi saada avokätisiä suojelijoita, joiden turvin elämänsä voi rakentaa vallan miellyttäväksi. Edes menestyneillä geishoilla ei silti ole koskaan samoja mahdollisuuksia valita kuin miehillä. Eivät naisetkaan ole pelkästään pahoja. Heidän maailmansa on vain äärimmäisen julma. Elämä on jatkuvaa keskinäistä kilpailua pöydältä putoavista muruista. Se saa naiset hyökkäämään ja juonittelmaan toisiaan vastaan.

Heti romaanin alussa on selvää, että Sayuri menestyy ja voittaa vaikeudet. Vain menestyneiden tarinat kerrotaan. Toiset jäävät loppuelämäkseen piioiksi, päätyvät ilotaloihin tai juovat itsensä hengiltä. Toisaalta ennen sotaa useimpien geishayhteisön jäsenten elämä oli helpompaa kuin monella muulla nuorella naisella Japanin köyhällä maaseudulla tai tehtaissa. Romaanissa luokkayhteiskunnan ja sukupuolten epätasa-arvon kuvaus on lohdutonta, mutta minkäänlaiseen paasaukseen tai julistukseen kirja ei sorru. Nythän asiat ovat ilmeisesti muuttuneet ja geishaksi päädytään tietoisen ammatinvalinnan eikä orjaksi myymisen seurauksena.

Romaania lukiessa geishan ammatti monine perinteineen tulee tutuksi. Samoin lukija pääsee kurkistamaan japanilaiseen taiteeseen ja estetiikkaan, jossa 1700-luvulta periytyvä kabukiteatterikin on ihan uudenaikaista hömppää verrattuna oikeasti vanhoihin perinteisiin. En tiedä, miten japanilainen lukija kirjaan suhtautuisi, mutta ainakin itse olin häpeämättömänä lumoutunut sen tarjoamasta eksotiikasta.

Tänä keväänä elämä on ollut yhtä matalalentoa. On ollut lepoa sielulle lukea perinteistä hyvää romaania, jossa on samaistumiskelpoisia, elävänoloisia päähenkilöitä, hyvä tarina, jännitystä ja suuria tunteita ja toki lisänä myös vieraan maan ja menneen ajan eksotiikkaa. Kirja löytyi lähikirjaston vaihtohyllystä, johon asiakkaat voivat tuoda omia kirjojaan ja ottaa toisia tilalle. Kuinka kukaan on voinut luopua tällaisesta aarteesta? Väittäisin, että Geishan muistalmat on yksi parhaista alkuvuodesta lukemistani kirjoista. Se kilpailee lähinnä Guilloun Sokean pisteen kanssa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin. En ole nähnyt.


Arthur Golden: Geishan muistelmat (WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997)

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?

Yksityisetsivä Kit Karisma on musta mies. Hänen äitinsä oli suomalainen, isä taas afroamerikkalainen. Isä toimi yksityisetsivänä Miamissa. Nuori Kit pääsi isänsä apulaiseksi ja omaksui tämän ammatin, jota hän on palannut harjoittamaan äitinsä kotimaahan. Kirjasta kertoo paljon, ettei päähenkilön ihonvärillä ole kuitenkaan tarinan kannalta muuta merkitystä kuin romaanin nimen viittaus lastenleikkiin ja muutama hassu sutkaus, joihin se antaa aihetta.

Kit Karisma saa asiakkaakseen helsinkiläisen liikemiehen, joka pelkää, että joku suunnittelee hänen murhaamistaan. Karisman tehtävä on selvittää, kuka mahdollisesti on asialla. Kulosaarelaisen kartanon asujaimistosta paljastuu synkkiä salaisuuksia, mutta lopulta monimutkaisten vaiheiden jälkeen arvoitus ratkeaa.

Kirjan henkilöissä, tapahtumissa tai dialogissa ei ole uskottavuuden häivääkään, mutta luullakseni se ei ole edes tarkoitus. Kirja on kunnianosoitus genrelleen. Henkilöt olisivat enemmän kotonaan 1930-luvun New Yorkissa kuin Helsingin kesässä. Perinteisten yhdysvaltalaisdekkareiden lisäksi henkilöitä ja tarinaa voisi verrata vaikka Jerry Cottoniin. Kun lukija tukahduttaa kriittisen terveen järjen äänen, kirja on kuitenkin omalla tavallaan hauska ja sujuva.

Tarinan loppuratkaisu on tietenkin mielikuvituksellinen. Siihen sisältyy myös räikeä asiavirhe - mutta enpäs kerrokaan mikä. Lukekaa itse. Mutta kerrankos elämässä käy niin, että oikean vastauksen jäljille pääsee vääriä johtolankoja seuraamalla.


Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? (Kosmos 2016)