Pamela Mandart: Vaarallinen elämä

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ennen Vaarallisen elämän lukemista ollut kuullutkaan Pamela Mandartista, vaan nappasin kirjan mukaan kirjaston uutuushyllystä lähinnä kannen perusteella. No, enpä ole koskaan elokuva-alaa järin tiiviisti seurannutkaan. Joka tapauksessa lukeminen lisää tietoa, ja kirjan kirjoittaja paljastui monipuoliseksi kulttuurialan ammattilaiseksi, joka on työskennellyt näyttelijänä, kirjailijana ja tuottajana.

Ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Mandartinkin elämään on mahtunut sekä onnenaiheita että suruja. Hän kasvoi kahden kielen ja kulttuurin välissä suomalaisen äidin ja tanskalaisen isän perheessä. Varhaiset vuotensa hän vietti isän kotimaassa Tanskassa. Kun hän oli 8-vuotias, äiti kuitenkin kyllästyi isän syrjähyppyihin ja muutti tyttärineen Suomeen. Yhteys isään lähes katkesi, ja tytöt joutuivat sopeutumaan outoon maahan, jonka kieltä he eivät olleet koskaan oppineet. Mandart kuvaa taidokkaasti vieraassa kielessä elämistä ja sitä, kuinka puutteet kielitaidossa kaventavat ajattelua ja kaikkea olemista. Vieraskielinen on aina vähän ulkopuolinen, vaikka kielitaito olisi hyväkin. Itsekin ulkomailla eläneenä tunnistan kokemuksen. Kaikesta huolimatta Pamela Mandart kirjoitti koko tuotantonsa suomen kielellä.

Mandartin lapsuuden onnelliset hetket ajoittuvat varhaiseen lapsuuteen Tanskassa ja kesälomiin maaseudulla. Arjessa hän joutui tasapainottelemaan epävakaiden ja viinaan menevien vanhempien - erityisesti äidin - oikkujen ja kohtuuttomilta tuntuneiden vaatimusten keskellä. Mikään ei ikinä kelvannut. Surullistä kyllä Mandart joutui etsimään ymmärrystä jopa ennustajan vastaanotolta.

Mandart löysi kuitenkin hyvin nuorena kutsumuksensa. Koulu jäi kesken, samoin lupaava ura mainostoimistossa. Nuori nainen tahtoi taiteilijaksi, vaikka oli tiedossa, ettei alalla koskaan rikastu. Kun lahjoja oli moneen, oli tehtävä valintoja. Ensimmäinen intohimo oli teatteri, jonka parissa Pamela löysi myös pitkäaikaisen kumppaninsa, ohjaaja Pekka Mandartin. Pekka Mandart esiintyy tekstissä välillä Pekkana, välillä puolisona, välillä ohjaaja Pekka Mandartina. Aivan kuin kirjailija välillä tahtoisi häivyttää näkyvistä parisuhteen, välillä taas ammatillisen yhteistyön.

Teatteriuran jälkeen Pamela Mandart debytoi menestyksellisesti novellikirjailijana. Kenties tärkein panos suomalaisessa kulttuurielämässä oli silti työskentely elokuvien tuottajana. Kirjasta käy ilmi, että lahjakkuuden lisäksi taiteilijana menestyminen vaatii hirveän määrän ankaraa työtä. Mutta onpa kirjan lopussa oleva ansioluettelokin ihan komeaa luettavaa.

Mahtaako syy olla lapsuudessa, mutta kirjaa lukiessa syntyy vähän väliä vaikutelma, että kirjailija pyrkii hakemaan hyväksyntää myös lukijalta. Onnistuneista tuotannoista huolimatta Mandartin elämä näyttäytyy myös sarjana kaltoinkohtelua ja ymmärtämättömyyttä. Teatterikoulun pääsykokeissa häntä ei ymmärretty oikein, vanhoilliset kriitikot eivät suostuneet nostamaan häntä maamme kirjallisuuden eturiviin. Ylellä ei ymmärretty hänen elokuviensa ideoiden loistokkuutta, ja lopulta hänet tuomittiin täysin viattomana vankilaan petoksesta ja velallisen epärehellisyydestä. Toisaalta Mandart kritisoi kovin sanoin sekä Ylen kaltaisia instituutioita että yksittäisiä henkilöitä nimeltä mainiten. Sapiskaa saavat myös poliitikot, jotka eivät ymmärrä vaatia tarpeeksi resursseja kulttuurialalle.

En väitä, etteikö syytöksissä voisi olla perää. Epäilemättä Ylessä on päättävissä asemissa henkilöitä, jotka eivät arvosta tarpeeksi pieniä tuotantoyhtiöitä. Toisaalta Mandart luettelee pienten yhtiöiden tuottamina Ylen menestysohjelmina muun muassa Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa, jotka on oikeasti esitetty kaupallisilla kanavilla. Meniköhän kritiikki muissakaan asioissa aivan oikeaan osoitteeseen? Aivan varmasti myös pienyrittäjän oikeusturva on liian heikko, kuten Mandart väittää, ja talousrikossyytteeseen voi joutua ilman pahaa tarkoitusta. Kirjaa lukiessa tuntui silti usemman kerran, että toinenkin näkemys olisi ollut mukava kuulla vastapainoksi. Talousriksesta tuomittu voi olla harhaan johdettu tai tietämätön, mutta tuskin kuitenkaan fasismin uhri tai mielipidevanki, jollaisia rinnastuksia Mandart tekee.

Vankilaan joutuminen on yksilölle karu kokemus, mutta lukijana ahmin uteliaana vankilaelämän kuvauksia. Sekin on sellainen maailma, johon useimmat tutustuvat korkeintaan fiktiossa. Samoin elokuvien tekeminen on mielikuvitusta kiehtova, mutta ainakin minulle todella vieras maailma. Vaikka Vaarallinen elämä jätti paikoin hämmentyneen olon, olen kiitollinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Niin paljon se avasi uusia maailmoja uteliaalle lukijalle.


Pamela Mandart: Vaarallinen elämä (Nemo, 2016)