maanantai 27. lokakuuta 2014

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!