tiistai 12. elokuuta 2014

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu

Kuva: WSOY
Jossain hyvin kauan sitten lukemassani nuortenkirjassa joku henkilöistä sanoi jotain siihen suuntaan, että uskonnosta puhuminen on varmin tapa pahoittaa kaikkien mieli. Tiedostan vaaran tässäkin kirjoituksessa. Älkää siis pahoittako.

Kuten monista viimeaikaisista yhteiskunnallisista keskusteluista on käynyt ilmi, Raamatulla voidaan perustella mielipiteitä, jotka ovat itse asiassa täysin päinvastaisia. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että usein kumpaakaan näkemystä ei voi varsinaisesti väittää virheelliseksi.

Heikki Räisäsen Mihin varhaiset kristityt uskoivat (2011) tavallaan summasi eksegetiikan professorin elämäntyön Uuden Testamentin ja alkuseurakunnan tutkijana. Vanhempi teos Rosoinen Raamattu käsittelee samoja teemoja. Se koostuu kuitenkin eri lehdissä jo aiemmin julkaistuista artikkeleista, joten hieman hajanaisessa kokonaisuudessa teemat vaihtelevat Da Vinci -koodin ja Jeesus-elokuvan kritiikistä itse asiaan eli Raamatun tekstien analyysiin. Kirjoitukset ovat siinä mielessä helppoa luettavaa, ettei lukijalta edellytetä henkilökohtaista vakaumusta. Halutessaan kirjaa voi lukea ihan vain aatehistoriana. Toisaalta joillekin juuri Räisäsen tekstien tunnustuksettomuus on ongelma, joka on johtanut kaikenlaisiin tunteenpurkauksiin tutkijaa kohtaan. Kirjan viimeinen teksti onkin omistettu näille ristiriidoille.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää, mikä Räisäsen teksteissä on niin radikaalia. Raamatun kirjoitusten ja etenkin erilaisten kristinuskon tulkintojen ristiriitojen havaitsemiseen ei nimittäin kovin suurta ponnistelua vaadita. Ehkä Räisäsen synti on juuri siinä, ettei hän yritä selittää ristiriitoja pois. Hänen lähtökohtansa on, että nykyään Raamattuun kuuluvia kirjoja kirjoittaneet ihmiset toimivat omasta historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstistaan käsin, mikä näkyy teksteissä. Ristiriidat johtuvat siitä, että alkuseurakunnassa oli hyvin erilaisia käsityksiä uskonnon peruskysymyksistäkin. Jokainen Raamattuun vetoava joutuu nykyäänkin valitsemaan, mitä osia Raamatusta hän painottaa ja mitkä jättää puolestaan huomiotta. Jopa käsitykset Jeesuksesta perustuvat pikemminkin itse kunkin tarpeisiin ja toiveisiin kuin siihen, mitä evankeliumeissa itse asiassa kerrotaan. Ja niissäkin kerrotaan sekä perinteitä ylläpitävästä että radikaalista Jeesuksesta.

Kirjassa on varsin yllättäviä ja hankaliakin näkökulmia. Huomasin, kuinka vahvasti tulkitsen itsekin Raamattua kouluopetuksen ja muun sellaisen yhteiskunnassa jaetun tiedon läpi. Esimerkiksi täysin yllätyksenä tuli tieto siitä, ettei kolmessa vanhimmassa evankeliumissa ihmisen itse asiassa katsota pelastuvan Kristuksen sovitustyön vaan lähinnä hyveellisen elämän ansiosta. Kirkon pelastusoppi perustuu siis lähinnä myöhempiin teksteihin ja eritoten Paavalin tulkintoihin.

Ei siis ole itsestään selvää, että "kuten kirkko opettaa" olisi ainoa tai edes perustelluin uskontulkinta. Ilmeisesti kriittinen raamatuntutkimus onkin vaikea aihe kirkon sisällä. Räisäsen mukaan papit keskustelevat keskenään aiheista, joista he eivät tohtisi pukahtaakaan seurakuntalaisille. Itsesensuurikin saattaa silti vierottaa uskonnosta kiinnostuneita kirkosta, koska Raamattua lukeva maallikko huomaa ongelmat yhtä hyvin kuin oppinut teologikin. Niistä pitäisi siis mieluummin keskustella kuin vaieta.

Kun kukaan meistä ei siis Raamatunkaan perusteella oikeasti tiedä yhtään mitään, onko mitään järkeä tapella? Räisänenkin peräänkuuluttaa kirkkoa, jossa olisi tilaa monenlaisille mielipiteille, koska kaikille niille on perusteensa. Sellainenhan alkuseurakuntakin oli, vaikka kyllä sielläkin riideltiin. Nykyään ristiriitojen välttely kirkossa on mielestäni johtanut epä-älylliseen ja ympäripyöreään jaaritteluun, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään mistään, ettei vain jokin ryhmä loukkaantuisi ja eroaisi.

Rosoinen Raamattu ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kirja kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta on siinä todella mielenkiintoisiakin näkökulmia. Räisänen on erinomainen tieteen popularisoija, jonka tekstiä on aina miellyttävä lukea. Olen jo varannut kirjastosta Räisäsen upouuden muistelmakirjan.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006)

4 kommenttia:

  1. Siinähän oli paljon jänniä juttuja. Muistaakseni ainakin hdcanis blogissaan Hyönteisdokumentti on tämän Räisäsen teksteistä kirjoittanut. Pitää katsoa, jos joskus vaikka lukisin minäkin tuosta alkuseurakunnasta ja miksei tätä rosoistakin. Pitäisi varmaan lukea vähän Raamattuakin sitä ennen. Myös peegee hydatoon -blogin Jorma Jormito on kirkon asioista kiinnostunut.

    Alkuseurakunnan riitelystä ja nykyseurakuntien ympäripyöreydestä tulee paljon mieleen. Olen ajatellut sellaista, että kunpa olisi rupattelukerhoja, joissa kristityt ihmiset voisivat tutustua toisiinsa ja tavata toisiaan. Kirkonmenojen jälkeen pidetyt kirkkokahvit ovat lähinnä vanhemman väen suosiossa. Tällainen viisikymppinen nuorukainen on siellä vähän hukassa. Mutta minunlaisilleni työttömille voisi olla vaikka päiväajan kirkkokahvituokioita, joissa ei välttämättä tarvitsisi jutella mistään uskontoon liittyvästä. Eikä niissä kenenkään tarvitsisi olla jonkun toisen määrittämässä oikeassa uskossa. Paremmin kerhoja löytyy sellaisille, jotka haluavat itsensä kahlittavan tietynlaiseen ennaltamäärättyyn asioittenselitystapaan.

    Oli minulla muutakin mielessä, mutta johan tästä tuli kelpo kommentti näin aamutuimaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä kommentista. :)

    Rupattelukerho kuulostaisi hauskalta. Uskonasiat tupataan vain ottamaan niin tunteella, että ihmiset vetäytyvät helposti samanmielisten seuraan ja vuorovaikutus jää kokematta.

    Alkuseurakunnasta on kirjoitettu pari muutakin erittäin mielenkiintoista ja helppotajuista kirjaa: Veikko Litzen - Tie Nikeaan ja Elaine Pagels - Gnostilaiset evankeliumit. Niissäkin on mukana myös myöhemmin marginaaliin jääneet ryhmät. On kirjoja tietenkin varmaan enemmänkin, mutta nämä olen lukenut.

    VastaaPoista
  3. No Räisänen kertookin että juutalaiset ja varhaiset kristityt käsittivät sillai, että ihminen on joko syntinen tai vanhurskas mutta ei yhtä aikaa syntine ja vanhurskas ja kun tätä aihetta juteltiin eräässä kirkon miesten raamattupiirissä, tulos oli ehdottomasti sen, että ihminen on sekä syntinen että vanhurskas samalla kertaa kun ajateltiin inhimillistä elämää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miesten raamattupiirissä siis ei päästy yksimielisyyteen siitä, että onko ihminen vain syntinen ja ainoastaan vain vahurskas. Siis kristitty ihminen oisi vain vanhurkas eikä syntinen varhaisten kristittyjen mukaan mutta tätä ei hyväksytty piirissä vaan kristitty on sekä syntinen että vanhurskas samalla kertaa

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!