Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeista keskusteleminen on hirveän vaikeaa - lukekaa vaikka Osmo Soininvaaraa - koska sallittuja käsikirjoituksia on vain yksi. Kaikenlainen keskustelu tämän kehyksen ulkopuolella koetaan vaaralliseksi. Kriittinen keskustelija toki kysyy jo tässä vaiheessa, ketä tai mitä se oikeastaan uhkaa. Tietysti tässäkään asiassa yksi totuus ei ole koko totuus, eikä ihmisiä voi pitää vaiti loputtomiin. Kriittisiä ääniä on pyrkinyt keskusteluun jo vuosia, mutta on yllättävää, että kenties vaikutusvaltaisimman aihetta käsittelevän uutuuskirjan kirjoittaja ei ole joku kannabisyhdistyksen hipeistä vaan arvostettu keski-ikäinen professori.

Jaakko Hämeen-Anttila on kaikkien tuntema arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina. Hän on aiemminkin osoittanut olevansa monipuolinen älykkö ja hyvin tuottelias tieteen popularisoija. Useimmat hänen käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet arabialaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuurihistoriaan, joten huumekirja on ensialkuun omiaan kohotuttamaan kulmakarvoja.

Jo ensi sivuista lähtien käy kuitenkin selväksi, että professori liikkuu nytkin pitkälti tutuilla poluilla. Onhan arabimaissakin käytetty päihteitä jo vuosisatoja, esimerkiksi hasista ja oopiumia perinteisesti kielletyn mutta silti käytetyn alkoholin lisäksi. Huumeista on myös kirjoitettu paljon arabikirjallisuudessa, joten aineistoa riittää tutkijan käyttöön, eikä ole lainkaan vaikea arvata, mistä idea kirjaan on tullut. Hämeen-Anttila myöntää, ettei tunne huumekulttuureita kaikkialla maailmassa, joten hän keskittyy kirjassaan arabimaiden lisäksi lähinnä englanninkieliseen kulttuurialueeseen 1700-luvulta eteenäin. Lähteinä ovat jälleen erinäisten älykköjen kirjoitukset.

Hämeen-Anttila lähtee liikkeelle keskiajan arabimaista, seuraa oopiumin ja hasiksen mukana Englantiin ja päätyy 1900-luvun psykedeliakulttuuriin, uusiin synteettisiin aineisiin ja huumesodan vuosiin.  Etenkin 1800-luvulla esimerkiksi hasiksen vaikutukset ovat mitä ilmeisemmin olleet aika lennokkaita - tai sitten kirjailijat ovat vain kilpailleet parhaiden juttujen sepittämisessä.  Käy ilmi, että kaikkiin huumaaviin aineisiin liittyy enemmän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Hämeen-Anttila käsittelee päihteitä kulttuurin ja yhteiskunnan osana. Jos huumeet ja niiden vaikutukset ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia, siitä seuraa, että yhdessä yhteiskunnassa itsestään selvinä ja luonnollisina pidetyt asiat eivät ole sitä jossain muualla. Hämeen-Anttila huomauttaa, että eri päihteistä on koitunut vähiten ongelmia niissä yhteiskunnissa, joissa niitä on käytetty perinteisesti, siis esimerkiksi oopiumia itämaissa ja kokalehtiä Andeilla. 1800-luvun Englannissakin oopiumin lääke- ja viihdekäyttö oli varsin hillittyä. On muodostunut eräänlainen itsesäätely, käyttöä rajoittavia tapoja, asenteita ja käytäntöjä.

Hämeen-Anttilan teksti on ihanan erilaista, koskipa se sitten huumeita tai arabeja, joista yleensä esitetään mediassa kaikenlaisia yksinkertaistuksia. Jo keskustelu huumeidenkäytöstä keskiajalla on jotain muuta kuin yläasteen valistustunnit. Vanha runous tuo esiin arabikulttuurin esteettisen ja eroottisenkin puolen. Seksi ja huumeet liittyivät jo tuolloin toisiinsa, eli sitäkään ei ole rock-kulttuuri keksinyt. Ehkä voisi sanoa, että runous paljastaa sellaisen elämänmyönteisyyden, joka jää kokonaan syrjään julkisuuden representaatioissa.Vaikka päihteitä ylipäätään pidettiin useimmiten islamin ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisina, niitä kuitenkin käytettiin. Esimerkiksi hasis liitettiin usein homoseksuaalisuuteen, joka sekään ei ollut oikein sallittua mutta kuitenkin lähinnä vain lievesti paheksuttu boheemi tapa. Siis keskiajalla, arabimaissa. Ihmisillä on aina ollut paheita, ja kaikissa yhteiskunnissa ihanteet ja ihmisten todelliset tavat ovat olleet kaksi eri asiaa.

Huumekuvauksen erilaisuuden ei tietenkään pitäisi olla uutta kenellekään, joka on lukenut oikeastaan yhtään mitään. Muistan järkyttyneeni yläasteikäisenä Monte Criston kreivin hasiskohtausten moraalittomuudesta. Ettei se häpeä kirjoittaa huumeista tuolla tavalla! Ei Sherlock Holmesin morfiininkäyttökään aivan mahtunut silloiseen peruskoululaisen ymmärrykseen. Waltarin Suuressa illusionissa kokaiini ja värilliset mainosvalot edustivat nykyaikaa. Burroughsin Nisti tuli jo lähemmäs nykyaikaa.

Vaikka huumeiden aiheuttamat terveyshaitat tunnettiin jo keskiajalla ja niitä paheksuttiin myös moraalisista syistä, käsitys huumeidenkäytöstä sairautena ja yhteiskunnallisena ongelmana keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloinkin muutos tapahtui lähinnä asenteissa eikä huumeidenkäytössä tai sen vaikutuksissa. Oma osansa ongelmista koitui entistä voimakkaammista synteettisistä huumeista, mutta Hämeen-Anttila syyttää huumeongelmasta myös viranomaisia ja rangaistuksiin perustuvaa huumepolitiikkaa.

Väitteissään hän on pitkälti samalla linjalla muiden huumetutkijoiden kanssa, mutta julkisen keskustelun kannalta näkemys on tietenkin haastava. Siksi on hyvä, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti asianosainen vaan asiallinen tutkija, joka osaa taitavana keskustelijana myös tuoda sanottavansa julkisuuteen. Koska Hämeen-Anttilan ja muiden tutkijoiden esittämiä faktoja on vaikea kumotakaan, on ryhdyttävä keskuteluun, jossa tunnepitoiset reaktiot ja ainoat sallitut mielipiteet jätetään kokonaan syrjään.

Vaikka kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus, kerronta keskittyy eniten kulttuurihistoriaan - erilaisiin tapoihin ymmärtää maailmaa ja huumeita sen osana. Mutta ei siitä sen enempää. Lukekaa itse, sillä Trippi ihmemaahan on oikeasti mielenkiintoinen kirja.

Lisäys (23.7.): Muistanette, että uskonto on oopiumia kansalle. Muuttuuko tämän lauseen merkitys, jos huomioidaan, että 1800-luvulla oopiumi oli useammin kipulääke kuin huume nykyisessä merkityksessä?

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)