Anne Karin Elstad: Innhaugfolket

Tämän onnettoman perheen kärsimykset eivät päättyneet vielä tähänkään. 1800-luvun pientilallisen elämä on kovaa. Työ on raskasta ja loputonta, sairaudet vaanivat varsinkin pieniä lapsia eikä edes lähimpien kanssa ole helppo tulla toimeen. Elämä on yhtä luopumista, eikä ole mitään takeita, että raataminen muiden eteen saa koskaan kiitosta osakseen. Ei pidä ihmetellä, mistä vanhojen virsien pessimistinen käsitys elämästä kumpuaa.

Joidenkin kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin toisten. Ostin Innhaugfolket-järkäleen Oslon lentokentältä vuonna 2008. Aloitin lukemisen, mutta kun juonessa päästiin kohtaan, jossa ei voi käydä hyvin, kirja sai jäädä. Ilmeisesti olin yrittänyt jatkaa kevättalvella 2010, koska taas kirjaan tarttuessani löysin sen välistä junalipun tuolta vuodelta. Kannatti kuitenkin ponnistella hankalan kohdan yli, vaikka koko romaanisarjan lukemiseen menikin vielä monta viikkoa. Yli 800 sivun aikana ehditään kiellettyä rakkautta, sukupolvien välisiä suhteita ja vahvuuden ja kunniallisuuden ihanteita puida monelta kantilta.

Innhaugfolket on sisältää Anne Karin Elstadin kaikki neljä Innhaug-romaania: Folket på Innhaug (1976), Magret (1977), Nytt rotfeste (1979) ja Veiene møtes (1980) . Niissä seurataan Innhaug-tilan tyttären Olinen, hänen tyttärensä Magretin ja tämän perheen vaiheita 1800-luvun Keski-Norjan maaseudulla. Elstad on itsekin kotoisin sieltä, joten kieli ja maisemat ovat hänelle tuttuja - kuten luultavasti myös kyläyhteisön ahdasmielisyys.

Folket på Innhaug on Elstadin esikoisromaani, mutta jo siinä on vahvasti läsnä Elstadin romaanien hallitseva teema: yksilöiden yritykset elää omaa elämäänsä alati vahtivan ja tuomitsevan pienyhteisön silmien alla. Yhteisön paine pitää tunteet sisällä, niskat suorassa ja mielipiteet mustavalkoisina. Se tuottaa vahvoja ihmisiä, jotka kuitenkin siirtävät katkeruutensa eteenpäin seuraaville sukupolville. Varsinkin Elstadin naiset, äidit, ovat rakkaudessaankin armottomia tyttäriään kohtaan. Magret inhoaa heikkoutta, sillä hänen mielestään se tekee ihmisistä pahoja. Tekeekö vahvuus sitten ihmisistä hyviä? Ei välttämättä, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tosin hyvyyttä ja pahuutta ei pyritäkään esittämään yksinkertaisina asioina, sillä jokaisella on elämässä taakkansa kannettavanaan.

Kyläyhteisö ei ole ainoa, joka vahtii ja kontrolloi. Tunturien ja vuononpohjukoiden pientiloilla ei ole nykyisessä mielessä omia asioita, vaan kaikki asiat kuuluvat myös perheelle ja suvulle. Perhe on tuotantoyksikkö ja yksilön ainoa turva. Yksin ei voi elää. Joissakin tilanteissa yksilöt ovat valmiita luopumaan kokonaan omasta onnestaan perheen ja kotitilan hyväksi, ja silloinkin kuin he eivät ole, perhe pitää ulospäin yhtä, vaikka kodin seinien sisäpuolella oltaisiin kuinka julmia toisia kohtaan. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka siunattuja keksintöjä avioero ja valtion tarjoama sosiaaliturva ovat.

Kun näinä aikoina on keskusteltu kovasti avioliittolaista, välillä tuppaa unohtumaan, mistä oikeastaan puhutaan. Elstadin historialliset romaanit ovat oiva muistutus, että pitäisi puhua osapuolten taloudellisia oikeuksia koskevasta sopimuksesta eikä rakkaudesta. 1800-luvun oloissa oli ymmärrettävää valita ison talon poika torpparin asemesta, vaikka jälkimmäinen olisi ollut mieluisampi. Oline valitsee kielletyn rakkauden järkiavioliiton sijaan, mutta päätöksellä on seurauksia, jotka vaikuttavat vielä seuraavien sukupolvienkin elämään. Rakkaudesta tulee eräänlainen kirous sukupolvesta toiseen, yrittivätpä henkilöt seurata tunteitaan tai järkeä.

Innhaug-romaaneissa eletään aikaa, joka myöhemmin ajateltuna osoittautui erittäin tärkeäksi nykynorjalaisuuden rakentumisen kannalta. Napoleonin sotien seurauksena Norja yllättäen irrotettiin emämaastaan Tanskasta. Se oli lähtölaukaus myöhemmälle valtiokehitykselle ja kansalliselle identiteetille, mutta tunturikylän asukkaiden mieleen muutos ei ollut. Nykyään valitetaan paljon, että EU ja yliopistouudistus ja milloin mikin asia vie valtaa kauemmas kansalaisista. 1800-luvun pienviljelijöiden näkökulmasta oli erinomainen asia, että kuningas ja virkamiehet olivat kaukana Kööpenhaminassa - puuttuivatpahan vähemmän ihmisten asioihin. Toki kehitys kehittyi, ja modernisaatio koitui myös kansan eduksi. Vaikka näennäisesti elämä jatkoi samanlaisena valtionrajojen muutoksista huolimatta, tunturikylissäkään ei eletty irrallaan maailmasta, vaan mannermaasulkemuksen vuoksi nähtiin nälkää, kun viljalastit eivät enää päässeet kaupunkien satamiin.

Innhaug-romaanit antavat hyvän kuvan norjalaisen maalaisyhteisön arjesta ja juhlasta. Työtä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdat tuovat myös uskottavuutta kertomukseen. Silti lukijaa epäilyttää välillä, onko 1800-luku sittenkin vain kehys jollekin aivan muulle, esimerkiksi kirjailijan omille lapsuudenkokemuksille 1940- ja 50-luvuilta. Elstad ehti kirjoittaa ennen valitettavaa poismenoaan muistelman nuoruusvuosistaan (Hjem 2006). Kun vertaa sitä hänen romaaneihinsa, käy ilmi, että hän on ammentanut hyvin paljon omasta elämästään. Innhaug-hahmojenkin esikuvia on kirjailijan perheessä.

Joissakin asioissa hahmot ovat mentaliteetiltaan liian moderneja. Esimerkiksi heidän suhteensa luontoon on selvästi peräisin romantiikan jälkeiseltä ajalta. Olisivatko romantiikan luontokäsityksent ehtineet syrjäiselle maaseudulle jo 1800-luvun alkupuolella? En oikein usko. Toinen hiukan epäuskottava asia on tunteet - tai pikemminkin se, miten henkilöt suhtautuvat tunteisiinsa. Itse tunteitahan Elstad kuvaa hyvin, mutta on hiukan vaikea kuvitella, että 1800-luvun ihmiset olisivat tuolla tavalla velloneet tunteissaan ja reflektoineet niitä toisilleen.

Elstadin lahjakkuutta kirjailijana osoittaa, että nämä varhaisimmat romaanit eivät ole vielä hänen parhaimpiaan. Innhaug-romaaneissa on vielä liiaksi juonellista tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta mässäilyä ihmisten vaikeuksilla. Oma suosikkini Elstadin teoksista on samoin neljästä kirjasta koostuva Fortellingen om Julie -sarja, joka kuvaa maaseudun elämää ja norjalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista 70-luvun alkupuolelle. Silti tykkään kauheasti varsinkin Magretin hahmosta. Siinä missä Elstadin naispäähenkilöt tuppaavat muuten olemaan kovin kirkasotsaisia ja heidän vaikeutensa lähinnä muiden ihmisten syytä, kirjailija antaa Magretin tehdä elämässään koko joukon virheitä.

Minua miellyttää myös Elstadin käyttämä kieli. Se on hiukan vanhanaikaista ja maistuu pohjoiselta. Elstad käyttää johdonmukaisesti etelänorjasta kadonnutta feminiiniä ja muita omilta Pohjois-Norjan ajoiltani tuttuja muotoja. Sitaatit on kirjoitettu paikallisilla murteilla, ja niitä saakin sitten mutustella jonkin aikaa, ennen kuin vieraat sanat alkavat avautua. Murresitaatteihin suositten ääneen lukemista - ne muuttuvat ymmärrettävimmäksi, kun näkemisen lisäksi myös kuulee.

Elstadin kirjoja ei ole suomennettu eikä ilmeisesti käännetty kovin paljon muillekaan kielille. Se on iso menetys.

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket (Aschehoug 2008)