Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa (Schildts & Söderströms 2013)
(Alkuteos Den vackraste på den svarta jorden 2013)

Onneksi en raahannut kesälomareissulle puolta laukullista kirjoja aivan turhaan. Siinä missä Vielä joskus kerromme kaiken oli ankara pettymys, muun muassa Erik Wahlströmin uusin romaani Kaunein on se jota rakastaa paljastui aivan mainioksi pikku romaaniksi.

Kuulostaako nimi tutulta? Aivan - säe Sapfon runosta. Googlailin, mitä runosta on kirjoitettu muualla, ja huomasin, että tällainen romaanikin on olemassa. Pitihän se sitten hakea lähikirjastosta ennen reissuunlähtöä. Kun kissamuumion ympärille käärityistä papyruksista löytyy katkelmia Sapfon runoista ja koptinkielisistä evankeliumeista, olisi pedattu lähtökohdat jopa Da Vinci -koodin tyyliselle hölynpölylle. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin aivan mainio, kun hiukan reppana professori Martin Green (äännetään ruotsalaisittain) saa puolilaittoman muumio-ostoksen seurauksena riesakseen niin kissaihmiset kuin samasta huippuvirasta kilpailevan kollegankin.

Googlailun perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa on pidetty outona ja sekavana. Päähenkilöitä on toki suhteellisen paljon. Lisäksi yksi päähenkilö näkee päiväunia Sapfosta, joten välillä tarinassa pujahdetaan 2500 vuoden takaiseen Kreikkaan. Aivan hervottoman hilpeää sekin - kukapa ei olisi joskus haaveillut rock-tähdistä tai paidattomista jalkapalloilijoista (huomaa ajankohta!), mutta että kreikkalaisesta runoilijasta! Se on melkein yhtä hassua kuin kielitieteilijä-professori pornotietokonepelin pauloissa.

Ylipäätään tykkään kovasti romaanin yliopistolaisista. Vaikka akateemisen maailman kilpailu kuvataan niin raadollisena kuin se on, tutkijat ja opiskelijat ovat juuri sellaisia suloisen höpsähtäneitä, älykkäitä ja uteliaita tyyppejä kuin parhaimillaan todellisuudessakin. Siinä vaihessa kun arkinen tutkimus alkaa maistua puulta, mikä olisikaan parempaa kuin virkistäytyminen tällaisen höpsöttelyn äärellä.

Papyrusten tutkimuksesta en tiedä paljon mitään, ja kreikan tuntemuskin on kovasti ruosteessa, mutta sinänsä kirjassa esitetyt asiat vaikuttavat varsin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen prosessin päätteeksi Wahlström on päätynyt kirjoittamaan tällaisesta aiheesta.

Romaanissa sangen monenlaiset ainekset yhdistyvät toisiinsa. Toisaalta se muistuttaa jännäriä - tai sellaisen parodiaa - toistaalta taas villasukanlämpöistä romanssia. Romanssin parodiaa en tähän ehdota. Kyllä ne ovat aitoja tunteita. Intertekstuaalisuutta on paljon, ja jos lukija ei tunne yhtään antiikin kirjallisuutta tai mytologiaa, tarinan seuraaminen voi olla vaikeaa - viittauksia kun ei pahemmin selitellä. On ovela ratkaisu ujuttaa Runoilijatar tarinaan yhden henkilön sepittämänä eräänlaisena fan fictionina. Kuten aiemmin kirjoitin, kun mitään ei tiedetä, voidaan kuvitella mitä vain.

Wahlström on suomenruotsalainen kirjailija, mutta Suomen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä lukuun ottamatta yhtä Topelius-sitaattia, mikä sekin on toki alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Ruotsiin, joten mieli tekisi lukea teos pikemmin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen kirjallisuuteen.

Suosittelen kirjaa ennen kaikkea niille, jotka jaksavat huvittua yksityiskohdista eivätkä ota osin aika surrealistisia juonenkäänteitä liian vakavasti.