Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014)

En ole sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjailijan elämänvaiheita ei pitäisi ottaa huomioon hänen teoksiensa käsittelyssä. Ei liene muutenkaan salaisuus, että Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat ovat saaneet innoituksensa Lindgrenin isän kuolemaa edeltävistä ajoista hoitokodeissa.

Hoivakoti Ehtoolehdon tomerat vanhukset saattaisivat muutenkin hengata Lindgrenin professori-isän seurassa. He eivät ole mediasta tuttuja, pienellä eläkkeellä kituuttavia, vaipoissa makaavia vanhusparkoja. Päinvastoin he ovat poikkeuksellisen hyväkuntoisia, korkeasti oppineita ja kohtalaisen varakkaitakin vanhuksia, jotka eivät suostu seuraamaan elämää passiivisesti sivusta.

Päähenkilöt ovat samat kuin Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissakin (2013): reipas Siiri, hänen räväkkä ystävättärensä Irma, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, tämän tuore aviomies suurlähettiläs-Onni ja rakkaan miehensä dementoitumista sureva Margit. Kaikkien iät ovat 90 vuoden molemmin puolin. Ehtoolehdossa alkaa kaoottinen putkiremontti, joka ajaa vanhukset pakosalle suurlähettilään omistamaan asuntoon. Se osoittautuukin vallan kummalliseksi, mutta ei siitä sen enempää.

Vaikka valitsin tähän kirjoitukseen yhteiskunta-tunnisteen, en ole varma, onko Ehtoolehdon pakolaiset varsinaisesti yhteiskuntakriittinen romaani. Toki käy ilmi, kuinka yksityinen hoivakoti käytännössä ryövää vanhusten varat ja julkisen puolen hoitajilla on aivan liian vähän aikaa. Kritiikin kärki ei kuitenkaan suuntaudu resurssien vähäisyyteen tai muihin sellaisiin yleisesti tunnettuihin asioihin. Pikemmin kirjassa irvaillaan nykyistä suomalaista kulttuuria, joka saa ihmiset juoksemaan toistensa ohi ja marginalisoi vanhukset. Vanhusten ja nuorempien sukupolvien kohtaamisissa tulee näkyväksi, kuinka kummallisia piirteitä arkipäiväisessä kulttuurissamme onkaan. Normaaliutta edustavat valtavirtaihmisten asemesta muut marginaaliin kuuluvat, edellisessä romaanissa moottoripyöräjengiläiset, tässä puolestaan afrikkalaistaustaiset maahanmuuttajamiehet.

Vaikka kirjan vanhukset ovat nyky-Suomen kiireissä kuin vieraassa maassa (tai vieraalla planeetalla), he eivät suhtaudu siihen kielteisesti. Irma jopa hankkii tabletin:

"Ruudulle ilmestyivät pelikortit ja Irma näytti, miten kätevää oli panna pasianssia ilman pelikortteja. Siirin mielestä se oli typerää. Hän ei halunnut katsella, kun Irma seurusteli koneensa kanssa hänen kahvipöydässään."

Etenkin Siiri pyrkii keskustelemaan nuorempien kanssa, eikä häntä hätkäytä edes nuorison kummalliset vaatteet tai ronski kielenkäyttö. Elämismaailmat ovat toki hyvin erilaiset, eikä Siirille itsestään selvät käyttäytymistavat tai yleissivistys merkitse nuorille mitään. Ehkäpä Siirin vankka sivistys näkyykin juuri siinä, että hän ei tuomitse vaan kuuntelee.

Lindgren kirjoitti myös hirmuisen hauskan Sivistyksen turhan painolastin (2011), jossa hänen mielenkiintonsa hupaisia yksityiskohtia kohtaan pääsee oikeuksiinsa. Silti tämänkään kirjan lukija ei jää paitsi turhasta tiedosta, jota Lindgren välittää päähenkilöittensä suulla. Esimerkiksi siskonmakkaran etymologia:

"Tämä nimihän on virheellinen käännös, toisin sanoen ääntämismuodosta tullut mukaelma, jos sallitte epätieteellisen termin, jota käytän, jotta teidän olisi helpompi ymmärtää, mitä tarkoitan. Raakamakkara on lähtöisin Ranskasta, jossa se tunnetaan nimellä saucisse. Saksaan se on levinnyt nimellä Sausichen, se on ranskalaispohjainen germaaninen diminutiivi, joka otettiin Ruotsissa käyttöön muodossa susiskon, hieman erikoinen sana eikä ehkä teille tuttu, sillä ruotsin kielessä nimi muovautui yleisesti muotoon siskonkorv, josta meidän siskonmakkaramme on sitten osittain onomatopoeettinen käännös. Varsin mielenkiintoinen etymologinen seikkailu, vai mitä?"

Ettäs tiedätte.

Ehtoolehdon pakolaiset ei ole erityisen raskas kirja. Aloitin sen lukemisen junan lähtiessä Oulusta, ja jo ennen Seinäjokea kirja oli luettu.