tiistai 25. helmikuuta 2014

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana - muistikuvia hävittäjälentäjän taipaleelta (Pohjola-kustannus 1956)

Tunnen jostain syystä tarvetta selitellä, miksi luin tämän kirjan. Siihen johti sinänsä hupaisa tapahtumien ketju, josta ei puuttunut yhteensattumia. Isäni antoi kirjan lainaan saatesanoin, että se on sitten humoristinen. Jääkööt yksityiskohdat kuitenkin armolliseen hämärään, ja samalla suotakoon minulle, että pohdin Ilmari Juutilaisen muistelmia kirjallisuutena enkä sotahistoriana. Tuskin tarvitsee edes perustella, miksi muistelmat ovat kaunokirjallisuutta.

Miksi siis selittelyn tarve? Viime aikoina sodista on kirjoitettu erinomaisia kirjoja, joista esimerkiksi Lauri Törnin sankarikulttia käsittelevä tutkimus (Tuntematon Lauri Törni, kirjoittaneet Pohjonen & Silvennoinen) kuului joululomani ehdottomiin lukuelämyksiin - siitä ehkä lisää toisella kertaa. Viime sotamme kuuluu edelleen vahvasti jaettuun tietoisuuteen, joten sen pohtiminen ei ole turhaa, vaikka toki minulla on perin epämilitanttina naisihmisenä lukuisia muitakin kiinnostuksenkohteita.

Asiaan. Humoristinen - sitä Juutilaisen muistelmat on todella. Sota ja ilmataistelut esitetään eräänlaisena leikkinä tai pelinä. Ammuttiin alas viholliskoneita, ja hauskaa oli. Oliko? Kyllä varmaan. Valitettavasti emme voi enää kysyä, ja olisimmeko edes vastausta saaneet.

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta moralistilta tai epäisänmaalliselta? Ei kai kirjaa voi lukea kuin omasta näkökulmastaan. Sen herättämät tunteet peilaavat juuri lukijan arjen todellisuutta. Kun oma elämismaailma on aivan erilainen kuin toiseen maailmansotaan osallistuneella hävittäjälentäjällä, muisteloiden humoristinen sävy tuntuu lähinnä karmaisevalta. Tavallaan kirjan viehätyskin kumpuaa sen makaaberista huumorista. Aivan sydämetöntä se ei kuitenkaan ole, vaan rivien välissä ja kirjan loppupuolella jopa suoraan sanottuna Juutilainen kertoo ilahtuneensa, kun vastustajan taitava lentäjä onnistuu pelastautumaan alas ammutusta koneesta.

Tarinana Punalentäjien kiusana ei liene kummoinen. Punaista lankaa siinä ei oikein ole, vaan kirjailija hyppelee hupaisesta ja jännittävästä tapauksesta toiseen. Jos tapahtumien taustaa ei tunne, juonen seuraaminen on jokseenkin vaikeaa. Kirjailija olettaa, että lukija on lähtökohtaisesti niin kiinnostunut aiheesta, että nimet, käsitteet ja juonenkäänteet ovat jo hallussa. Minulle jää välillä hämäräksi, kuka ihminen, mikä lentokone ja mitä oikeastaan tapahtui. (En taida aivan kuulua kohderyhmään.)

Sen sijaan Juutilaisen kieltä on nautinto lukea. Siinä on hykerryttäviä sanavalintoja ja eläviä kuvauksia. Mieleen tulee melkeinpä Miika Nousiainen, jos nyt sallitte vertauksen niin erilaiseen kirjailijaan. Kielen varassa tarina pysyy elossa anekdootista toiseen. Nykyajan näkökulmasta sanavalinnat ovat myös piristävän poliittisesti epäkorrekteja ja sellaisina autenttisen tuntuisia.

Onhan se toinenkin ilmasotakirjailija kuulemma kertonut yrittäneensä kirjoittaa lähinnä tervehenkistä seikkailukirjallisuutta pojille. Juutilaisen muistelmissa on samaa  poikakirjahenkeä, kuten myös kirjan piirroskuvituksessa. Tavallaan on sääli, että muistelmat rajoittuvat sotatapahtumiin. Kirjaan olisi tullut toisenlaista syvyyttä, jos mukaan olisi otettu myös arki sodan jälkeen. Muista lähteistähän tiedämme, ettei se kovin helppoa ollut.

Valitettavasti kirja lähti jo seuraavalle lukijalle, joten en pysty antamaan näytettä Juutilaisen kielenkäytöstä. Lukekaa itse!

Ilmari Juutilaisen syntymästä tuli muuten kuluneeksi sata vuotta vain jokunen päivä sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!